Tein sanomalehden sivulla nettitestin ja kokeilin, onko minusta superennustajaksi. Tällä kertaa kyse ei ollut kuitenkaan profetoimisesta sen paremmin kuin kristallipalloon katsomisestakaan. Testin perusteluissa kerrottiin, että osa ihmisistä lukeutuu superennustajiin, jotka osaavat tarkastella ajan ilmiöitä ja uutisia useammalta näkökannalta ja päätellä sen jälkeen, miten asiat kehittyvät tulevaisuudessa. Artikkelin mukaan superennustajat eivät myöskään pelkää erehdyksiä, vaan analysoivat, mikä meni vikaan ja ottavat virheistä oppia.
Osasikohan kukaan superennustajista kertoa viime vuoden lopulla, millaiseksi maailman meno käy vuonna 2020? Aika harva osasi. Olemme kuitenkin kokeneet sellaisen vuoden, joka varmasti jää nyt eläneiden sukupolvien muistiin. Tämä vuosi on tuottanut lukemattomille ihmisille paljon kärsimystä kaiken sen sekasorron päälle, mikä nyt maailmassa yleensäkin vallitsee. Sitä ei pidä ollenkaan vähätellä. Mutta on tämä vuosi myös saanut monet miettimään, millaiset asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä. Kun toisen kosketus ja luonteva yhdessäolo on viety pois, olemme huomanneet, miten kaipaamme toisen läheisyyttä. Kun kohtaamme toisemme maskit kasvoilla turvavälien päästä, jäämme vaille hymyä. Tämä vuosi on nostanut pintaan myös hyvyyttä ja yhteisvastuullisuutta. Joku on kiikuttanut kirkkoherranvirastoon tukun seteleitä ja kehottanut ostamaan lapsille leluja sellaisiin perheisiin, joilla itsellään ei ole nyt varaa. Joku toinen on lahjoittanut rahaa ruokakasseihin. Joku puolestaan tuonut pinon lahjakortteja jaettavaksi.
Raamatussa kerrotaan, miten koko kansan kokemassa kriittisessä tilanteessa profeetta Samuel asetti maahan kiven, jonka hän nimitti Avun kiveksi. Kivi oli symboli avulle, jonka Jumala oli kansalleen antanut. Niinpä Samuel saattoi sanoa: ”Tähän asti Herra on auttanut meitä” (1. Sam. 7:12).
Miten siis kävi, oliko minusta superennustajaksi? Onko Sanna Marin vielä vuoden kuluttuakin pääministeri? Valmistuuko uusi Bond-elokuva ajoissa? Liittyykö Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimukseen? Vasta vuoden kuluttua selviää, miten hyvin osasin näihin vastata. Se on kuitenkin varmaa, että rakettien räiskyessä odotamme tavallisesti uudelta vuodelta jotain parempaa. Nyt meillä on täysi syy siihen. Toivon merkkejä on ilmassa. Saamme kristittyinä olla kiitollisia lääketieteen edistymisestä ja yhteistyöstä koko ihmiskuntaa koskevan vitsauksen voittamisessa. Siksi me rukoilemme tutkijoiden, lääkäreiden, hoitajien ja koko terveydenhoitohenkilökunnan puolesta. Meidän rukouksemme ja toivomme ei ole turha, sillä Samuelin tavoin me saamme todeta, että tähän saakka Herra on auttanut meitä. On täysi syy uskoa, että niin Hän auttaa myös tulevana vuonna. Ensi vuosi on toivon vuosi.
”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” (Hepr. 13:8).
Kari Tiirola
Lääninrovasti
